Kylmettää. Nivelet sattuu. Olen vilustunut?  - perkele toinen kerta jo tänä syksynä - missä on oikeus ja kohtuus?! Kävin äsken ruotsinkurssilla vastaanottamassa ilmalevitteisiä flunssapöpöjä (muistaakseni ne ovat vihreitä). Onko ihmisten ihan pakko tunkea itsensä sinne tunnille, jos kerran tietää olevansa kipeä? Myönnän toki itsekin tehneeni sitä, mutta vain pakon edessä - tarkoitan että jos pois jääminen heittää kuukauden työt romukoppaan niin vika ei ole minun vaan järjestelmän.

Huomenna pitäisi mennä tapamaan gradun ohjaajaa. Graduni kuulema "edistyy hyvin" ja siinä on "pienehköjä korjauksia" ja "ehkä joku kysymyskin".
Lupaavaa! Ainakaan sitä ei tuomittu välittömästi, tai ehkä Herra ohjaaja on vain kohtelias, kylähullun raapustukseksi. Tällä hetkellä (kun huomasin vaihtaa fontin oikean kokoiseksi) gradua näyttäisi olevan aika sopivasti kasassa, noin 45s. Lisäksi - ei kyllä saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa - Lafka, jolle minun piti tehdä gradua, lupasi maksaa tehdystä työstä ennakkoa 1/3 sovitusta summasta, kun lähetin mukavasti - siis ystävällisesti - muotoillun uhkailu-anelu-kirjeen ("rahat on loppu, meen muihin töihin jos en saa rahaa" ). Hienoa! Voin maksaa velkani ystäville, ja jopa tarjota tuoppeja - oi niin monia - takaisin. Voin viedä  ihanan naisen - "ei todellakaan tule mitään" naisen - syömään (jos arvon neiti vain hyväksyy kutsuni) - istua iltaa kynttilän valossa, punaviinin lämmössä! Yksinäinen (juopon) sydämeni oli pakahtua ilosta kun ajattelin asiaa perjantaina tyhjässä linja-autossa. Jos rahaa jää, voin ostaa kengät, joista ei näe kantapäästä läpi, ja kenties jopa uuden takin (se olisikin ensimmäinen uusi takki viiteen vuoteen). 

Tiistaina (eli huomenna) pitäisi käydä 'työhaastattelussa' - tapaamassa erään laitoksen erään tutkimusryhmän (kai) vetäjää. Sieltä saisi ilmeisesti töitä vuoden vaihteen jälkeen, mikä tietysti on varsin hienoa, jos tietäisin mitä aijon tehdä vuoden vaihteen jälkeen. Sivari, armeija vai työelämä? Millä ihmeen mittarilla voin arpoa mikä em. vaihtoehdoista on paras? Ja millä tavalla paras? Onko paras se, mikä on helpoin (sivari - älä turhaan nouse tuolilta), vai se mistä saa eniten kokemusta (armeija - varmasti jotain muuta kuin mitä ikinä tulet tekemään) vai se mikä parantaa elintasoa (työelämä - myy sielusi, muutu unissakävelijäksi!)?

Olen valinnut aiemmin sen oven, joka ei sulje muita ovia. Eli menisin työelämään. Toisaalta, jos saan asepalveluksen suoritettua, voisin yhtä hyvin lampsia vaikka ulkomaille koittamaan miltä muiden maiden arki maistuu. Olisin ns. valmis yhteiskunnan jäsen - Huh! miten pikkupoika voi olla valmis yhteiskunnan jäsen?

En tiedä - miten voisin? Tuntuu uudelta motoltani, vrt. vanhat: "joo joo" - lukio, "oma moka/sitä saa mitä tilaa (sen saat nahoissasi kokee)" -  tampere.