Makaan kauniin naisen vierellä sohvalla. Kummatkin meistä ovat väsyneitä, humaltuneita ja yksinäisiä. Ihmisiä, kummankin tuttuja, kävelee ohi ja jatkavat juomista, ilonpitoa voisi joku asiaa tietämätön sanoa. - Saanko kuiskia runoja korvaasi? Tuo ihana olento rupeaa hihittämään ja toteaa sen olevan mitä hienoin ajatus. Harmi että keksin sen itse samalla hetkellä kun viimeinen tavu lähti suustani.

Olen jo aikaisemmin päättänyt opetella kirjoittamaan kunnollisia rakkauskirjeitä, sillä mikä onkaan surkeampaa kuin oikealle kohteelle sellaisen kirjoittaminen, ja huomata ettei siitä tule lainkaan kelvollinen. Ei edes siitä kahdennestakymmenestäviidennestä. Nyt minun pitäisi vielä lukea runoja, runsaasti. Olen myös päättänyt: julkaista oman pienen zinen, jos sitä nyt sellaiseksi voi edes sanoa, rakentaa soittimen tai installaation, jos idea toimii. Vuorokaudessa vain ei ole tarpeeksi tunteja, viikossa tarpeeksi päiviä. Jossain välissä pitäisi opiskella, tehdä töitä, ryypätä (eli hoitaa sosiaalisia suhteita) ja nukkua.  Kasvitelineet ovat vieläkin lakkaamatta, olin varannut sunnuntain siihen. Paska päivä tuo maanantai.

Niin, rakas päiväkirjani, kai muistat että olen myös lopettanut juomisen, tupakanpolton, jossa kyllä olen onnistunut koska nykyään poltan sikareita, ruvennut urheilemaan ja pitänyt kämppäni siistimpänä. Valehtelenkohan itselleni vähän liikaa?