Voim hevon perkele. Kyräilin sängyssä riittävän kauan. Riittävästi kiehuntaa sisälläni. Seuraavat lauseet ovat - jotta ne olisivat voimakkaampia,todempia - täällä, kirjoitettuna, eivätkä hukkuneet psyykkeen omaan itseinhoon.

MIKSI HEVON VITTU MIKSI?!

Miten, miksi miten?! Olen jotenkin päätynyt siihen onnelliseen - kuin jänis ansalangassa - tilanteeseen missä lähes kaikilla muilla ystävilläni on vakavasti otettava parisuhde. No voin varsin hyvin elää sen asian kanssa - mitä muutakaan voisin? - mutta kun asia kaatuu kasvoille perjantaina, niin se saattaa - näin pientä mulkkurunkkaria - vituttaa.

Tulisipa tästä jotain.
No ei tosiaan tule. Toki, asia oli aistittavissa aiemmin, viestien sävystä, ei siitä miten käyttäydyit. Mikä taas on vialla? Tiedän, vika on minussa - missä muualla se voisi olla?

Miksi? Miten minä voin olla se ainut - itsesäälissä kierit! -  joka nukkuu yönsä yksin, ilman lämpöä ja lohtua? Mieleen tulee auttamatta yläasteen discon, missä viimeisten kappaleiden kohdalla soitetaan hitaita - vanhoja klassikoita tietysti. Tuntuu siltä samalta pojalta, joka katseli värivalojen laiskasti valaisemaa tanssilattiaa, yksin, kun muut takertuivat toisiinsa.

Taidan olla liian ahne. "Ei, olet minulle tärkeä - voitaisiinko vielä tavata - mutta en voi suunnitella mitään tulevaisuutta sinun kanssa". "Seurustelen, vaikka en tapaakkaan häntä kuin harvoin, mutta olen uskollinen", "Sä oot kyllä ihana, mutta tietsä, mun poikaystävä on tosi mustasukkainen". Onko ihan pakko saada pieni poika ymmärtämään väärin? Ei riitä sanat, "sori ei käy", vaan otetaan pojasta kädestä kiinni ja talutetaan se synkinpään pusikkoon mitä tienoilta löytyy.

Meen deikkariin (kuulema sitä pitäisi sanoa dailyksi) juomaan itseni hengiltä (as if mulla ois siihen rahaa).